Revenant, The

Erikoistehostepuolella paremmin kunnostautuneen D. Kerry Priorin komediallinen kauhuelokuva The Revenant tuo uutta verta zombiegenreen. Irakin sodasta luodin nassuunsa saava Bart (David Anders) palaa monien yllätykseksi takaisin kuolleista. Uusi elo tuo samalla tullessaan mätänevän ruumin, kulinarismin rajoittumisen ihmisvereen ja epämukavan aamukankeuden, mikä rajoittaa jossain määrin kuoleman jälkeiseen elämään paluuta. Alkujärkytyksestä toivuttuaan miehen toimelias ystävä Joey (Chris Wylde) keksii kuitenkin kaksikolle sopivan tavan tappaa aikaa – ja nilkkejä.

The Revenant tähtää räävittömään hauskuuteen. Toiminnallisen elokuvan kohteena ovat genren kliseet, joiden avulla pyritään luomaan omaperäinen näkemys kuolemanjälkeisestä elämästä.  Toteutus jää ontumaan, sillä ohjaajana aloitteleva Prior ei saa kerrontaansa minkäänlaista vetoa. Käsikirjoitus keskittyy kaverusten keskinäiseen naljailuun, joka potentiaalia herättelevän alun jälkeen lopahtaa täysin. Puhe ei – valitettavasti – lakkaa soljumasta, ja lajikonventioille irvailevat hampaattomat jabit onnistuvat ainoastaan väsyttämään katsojansa.

Valitettavasti meno ei parane puheen lakatessa ja toiminnan alkaessa. Totaalista kyvyttömyyttä peitellään tappomontaaseilla, joissa halvanoloiset tehosteet ja surkeat biisivalinnat yrittävät parhaansa peitelläkseen ruudulla näkyvää kauheutta. Patsastelevat näyttelijät osoittavat kädet suorina toisiaan, kun jälkituotannossa lisätyt liekit ja veriläikät kielivät tulitaistosta. Ohjaajan taustat tuntien efektit ovat järkyttävän kankeita, joskin maskeerauspuolella on sentään hivenen yritystä mukana.

Television puolelta paremmin tunnettu David Anders vetää kuolleista palaavan solttupojan roolin vähin elein. Hahmolle luotu draamankaari antaa näyttelijälle pienen mahdollisuuden näyttää osaamistaan, joskin huonosti kirjoitetut kohtaukset tekevät Bartista ainoastaan sisäisesti ristiriitaisen persoonan. Vähäsanaisen sotilaan parasta kaveria esittävä Chris Wylde saa kunnian olla elokuvan rääväsuinen sählääjä, jonka sanasto koostuu pääasiallisesti kirosanojen eri muodoista. Parivaljakon välisissä kohtauksissa on paikoin ihan onnistunuttakin sanailua.

The Revenant jää kauaksi tavoitteistaan. Kaksituntinen kärsimysnäytelmä rikkoo genren kirjoittamatonta sääntöä jo kestollaan, mikä ontuvan kerronnan vuoksi tuntuu todellisuutta pidemmältä ajalta. Kun sisältökin koostuu pitkälti amatöörimäisestä ohjauksesta ja ala-arvoisista tehosteista, ei elokuvaa uskalla suositella kuin kaikkein paatuneimmille genrefaneille.