Nimeni on Django

Spagettiwesternin yksi suurista nimiä, Sergio Corbucci, sävytti alagenreä omalla väkivaltaisella mieltymyksellänsä. Ohjaajan tunnetuimpiin teoksiin lukeutuva lännenklassikko Django oli ilmestymisvuonna 1966 maailman väkivaltaisimpia elokuvia, joka kiellettiin lukuisissa maissa. Kulttiteos keräsikin nopeasti sankan joukon jäljittelijöitä ja jatko-osia, joilla ei tosin ollut mitään tekemistä Corbuccin alkuperäisen näkemyksen kanssa.

Raskasta arkkua raahaava mies matkaa pitkin erämaata. Reittinsä varrelta hän pelastaa rosvojoukkion kohteeksi joutuneen naisen ja tuo hänet läheiseen aavekaupunkiin parantumaan. Paikallinen baarimikko varoittaa miestä kahdesta kilpailevasta ryhmittymästä ja pyytää tätä poistumaan, mutta ei tiedä, että salaperäinen muukalainen on kaupungissa juuri heidän vuoksensa.

Djangon paljon puhuttu väkivaltaisuus ei nykypäivänä enää hätkähdytä, vaikka se yltää paikoin hyvin graafisiin mittoihin. Osaltaan värikäs iloliemi ja teatraaliset kaatumiset ovat vuonna 2013 jo tahattoman koominen näky, mutta toisaalta Corbuccin rautaisesta otteesta huolimatta elokuvassa on selkeän keljuileva pohjavire. Kylmäävää tunnelmaa kevennetäänkin muun muassa ilotyttöjen mutapainilla ja kepeällä hiiviskelykohtauksessa, jossa päähenkilö hyödyntää nerokkaasti ikonista arkkuansa.

Väkivaltaa mieleenpainuvammaksi nouseekin varsinainen päähenkilö, Django. Veteraaninäyttelijä Franco Neron briljantti roolisuoritus on tunteeton antisankari, jonka todelliset tarkoitusperät jäävät katsojaltakin pimentoon. Viileän tulkinnan ohella hahmon täky ja käsikirjoituksen kyhänneiden veljesten Sergio ja Bruno Corbuccin todellinen neronleimaus on miehen mukana raahaama arkku, joka verhotaan taidokkaasti suureksi mysteeriksi. Pelkän kuriositeetin sijaan sille on myös todellista käyttöä.

Djangossa on tosin edelleen oma viehätyksensä. Juonen rakenne muistuttaa monin paikoin toisen italolegendan, Sergio Leonen, ohjaustyötä Kourallinen dollareita, jossa päähenkilö käyttää hyväksi toisiaan vastaan olevia riitapukareita omien etujensa saavuttamiseksi. Djangossa kyseiset osapuolet ovat meksikolaisrosvot ja fanaattiset sotilaat, jotka esitetään sankarin tavoin lähes kokonaan vailla moraalia. Myös päätön kuolemien määrä – 138 – tapahtuu miltei täysin tasan kahden hyvin viihteellisen kohtauksen aikana. Tosin tunnelmallisimmillaan Corbucci on kuvatessaan klassisia yhteenottoja, jossa vastustajia on edessä yhden kuudestilaukeavan edestä.

Django on yksi ensimmäisistä ja klassisimmista spagettiwesterneistä, joka on menettänyt väkivaltaisen tenhonsa ajan saatossa, mutta jossa on edelleen jäljellä oma viehätyksensä.