ARVOSANA
MEDIA
IO Interactiven suosittu pelisarja Hitman kääntyy jo toistamiseen elokuvaksi. Hitman: Agent 47 -nimellä kulkeva tuotos on uusioversio jokusen vuoden takaisesta edeltäjästään ja seuraa otsakkeensa geneettisesti täydelliseksi tappokoneeksi kasvatettua salamurhaajaa. Tosin etuliite jää Aleksander Bachin esikoisteoksessa hieman turhaksi, sillä nimikkosankari on työssään kaikkea muuta kuin salainen.
Kaljupäisen tappajan rooliin saapuu tällä erää Rupert Friend, joka vie tunteista karsitun hahmonsa aavistuksen tutummille toimintavesille tuomalla suoritukseensa ripauksen lakonista huumoria. Hitman: Agent 47 ei poikkea muutoinkaan liioin muista genretuotoksista. Hannah Waren esittämän naisen ja tämän kadonneen isän jäljillä pyörivä juoni tarjoaa sopivassa suhteessa toimintaa ja tarinankerrontaa, eikä käänteiltäkään täysin vältytä. Toteutus on kaikkinensa kovin perinteinen.
Alkuperäisen pelisarjan juuriakin hyödynnetään tasaisin väliajoin niin ikonisten poseerausten, aseistuksen, ympäristöä hyödyntävien eliminointien kuin paikoin koomisuutta yltävien valepukuvaihdosten ohella. Ainoa sivummalle jäävä puoli ovat varsinaiset salamurhat, joiden tehtävärakenne olisi hankala siirtää elokuvakerrontaan mitenkään mielekkäästi. Joskin lopun tarpeettoman monimutkainen suunnitelma alkaa muistuttaa allekirjoittaneen omia salamurhaviritelmiä pelisarjan parissa, vaikka paljon suoraviivaisempikin ratkaisu olisi tarjolla.
Toimintaelokuvana Bachin tuotos ei valitettavasti nouse esiin massasta. Aseiden ja lähitaisteluliikkeiden vuoroteltavana liikkuva raina kärsii aavistuksen hektisestä kameratyöskentelystä ja leikkauksesta, mikä lähes pilaa monet toimintakohtaukset sekavuudellaan. Koreografioissakaan ei ole liioin mitään mieleenpainuvaa, joskin niissä on selkeä rytmi. Tekijät pyrkivät tuomaan hetkiin myös oman säväyksen päähenkilön ennakoivilla aisteilla, joiden viihdearvon merkitys jää tosin vähäiseksi.
Hitman: Agent 47 on pelielokuvana varsin onnistunut ja toimintana siedettävä lisä genreen. Se ei tarjoa genrensä tunteville mitään uniikkia, mutta sen parissa vietettävä puolitoistatuntinen on siitä huolimatta kelvollisen viihdyttävä.