Oppenheimer

Ydinpommin isänä pidetty Robert Oppenheimer oli yksi monista tieteilijöistä, jotka veivät ihmiskunnan atomiaikaan. 16. heinäkuuta 1945 toteutettu Trinity-ydinkoe oli luokassaan ensimmäinen, ja siitä alle kuukausi myöhemmin Yhdysvallat tiputtivat kaksi kohtalokasta ydinpommia Hiroshimaan ja Nagasakiin 6. ja 9. elokuuta päättäen käytännössä toisen maailmansodan.

Muun muassa Tenetin ja Interstellarin ohjannut Christopher Nolan sovittaa tämän käänteentekevän hetken ihmiskunnan historiassa elokuvassaan Oppenheimer. Elämäkertaelokuvana se seuraa Cillian Murphyn mestarillisesti tulkitseman teoreettisen tieteilijän vaiheita, joskin keskittyy ensisijaisesti juuri tämän Los Alamosin salaisessa laboratoriossa johdettuun Manhattan-projektiin ja sen jälkikaikuihin.

Nolanin käsikirjoitus suodattaa tapahtumat tosin kahden kuulustelun kautta, joiden lomassa elokuva siirtyy ajasta, paikasta ja tunnelmasta toiseen. Useammasta aikajanasta huolimatta mihinkään Inceptionin kaltaiseen kikkailuun ei kuitenkaan lähdetä, vaan ohjaajan elokuvaksi Oppenheimer on jopa yllättävän perinteinen kerronnaltaan. Genren viimeaikaisia tuotoksia mukaillen myös tässä päähenkilön toimia tarkastellaan ensisijaisesti laajemman yhteiskunnallisen kehyksen kautta.

Oppenheimerin kohdalla tuo kehys on tieteilijän vasemmistokytkökset, jotka liikkuvat kerronnan mukana muodossa tai toisessa alusta loppuun saakka. Nämä toimivat samalla kummankin kuulustelun pohjalla, kun ensimmäisessä tentataan Oppenheimerin uskollisuutta Yhdysvalloille ja toisessa Yhdysvaltojen atomienergiakomission entisen jäsenen, Lewis Straussin (Robert Downey Jr.), kelvollisuutta ministeriksi. Kaksikon välinen suhde on historiaa tunteville tuttu, mutta elokuvassa jälkimmäiselle annettu suurempi rooli saattaa tuntua alkuun hieman oudolta.

Yhteiskunnallisen tarkastelun lisäksi elokuvassa sukelletaan myös syvälle Oppenheimerin sisimpään, kun älykön omatunto alkaa horjahdella teorian konkretisoituessa todellisuudeksi. Nolan onnistuu juurruttamaan saman realisoituvan pelon tehokkaasti myös katsojaan, kiitos Jennifer Lamen kiihkeästi leikatun kerronnan, Ludwig Göranssonin vainoavien sävellysten sekä nimekkään kaartin vaikuttavien näyttelijäsuoritusten. Oppenheimer eteneekin lähes pakokauhunomaisesti kohti edessä tikittävää tuomiopäivän kelloa, eikä katsoja voi kuin haukoa henkeään viisareiden lähestyessä.

Harmillisesti tuo kliimaksi saavutetaan jo puolivälin paikkeilla, minkä jälkeen niin elokuvan rytmitys kuin tunnelma muuttuvat tyystin. Ratkaisu on eittämättä ollut tekijöiltä tietoinen – ja joltain osin jopa odotettu – mutta se ei onnistu silti pelastamaan jälkimmäistä puoliskoa laskeumalta. Teknisesti elokuva jatkaa tosin vakuuttamistaan, mutta jälkikaikujen siivoaminen ei onnistu nousemaan enää alun tasolle.

Elokuvan loputtua myöskään Robert Oppenheimerista ei juuri tiedä sen enempää, sillä Nolanin kiinnostus on toisaalla. Hänen ristiriitaista persoonaakaan ei onnistuta täysin tuomaan esille.

Tämä ei onneksi estä Cillian Murphya loistamasta nimikkoroolissaan. Näyttelijä pistää parastaan omatunnontuskien kanssa taistelevana tieteilijänä, jolla on yhtäällä tarmoa ajaa keksintöään eteenpäin ja lopulta myös valtaa jarruttaa sen leviämistä. Murphyn ohella elokuvassa nähdään iso liuta myös muita tunnettuja nimiä, kuten Matt Damon, Alden Ehrenreich, Kenneth Branagh, Josh Hartnett ja Rami Malek. Emily Blunt ja Florence Pugh edustavat puolestaan lähes ainoina naispuolisia kollegoitaan, eikä kaksikon rooleja Oppenheimerin vaimona ja tyttöystävänä voi järin monipuolisiksi kuvailla – näyttelijät itsessään toki tekevät rooleissaan silti erinomaista jälkeä.

Oppenheimer on vakuuttava elämäkerta ja kerronnaltaan ahdistava askel atomiaikaan. Christopher Nolan todistaa jälleen hallitsevansa visuaalisen formaatin täydellisesti, minkä lisäksi myös näyttelijät Murphy etunenässä pääsevät oikeuksiinsa.